Vanha Pihlaja

                        

  Pihlaja

Tämä pihlaja on todella vanha, ja kädessäni siitä on vain yksinäinen marjaterttu.  Miltähän siitäkin tuntuu kun se on nyt yksin kädessäni? Varmastikin se, - jos se nyt yleensäkään tajuaa mitään mistään -   se tuntee olonsa  hyvin nolatuksi ja alistetuksi, ja alastomaksi. Se saattaa tuntea olonsa myös hyvin yksinäiseksi. Olihan se kerran kauan sitten osa suurta tarinaa ja hyvin tärkeä osa suurta seikkailua, ja ilman sitä maailmakin saattaisi olla hyvin toisenlainen. "Miten?" kuulen sinun kysyvän. Sen saat selville vain istumalla ja kuuntelemalla tarinani.


Se alkoi kauan kauan sitten.  Aikoihin ennen kuin suuret ruhtinaat tulivat  etelästä ja valloittivat maamme. Se alkaa siitä kun jänisten mahtava partio vielä piti läntisiä rantoja järjestyksessä, ja taistelivat vaarallisia rosvojoukkoja vastaan, ja monet heistä uhrasivat henkensä elääkseen rauhan puolesta.  Kauan sitten Pohjoisen maan keisari istutti maahan pihlajapuun.  Puun oli määrä tuottaa maalle siunausta ja turvaa.  Keisari siunasi puun pyhällä siunauksellaan, jotta kansalla joka maassa asui olisi rauha ja mukavaa olla. Kaikki olivat tuolloin onnellisia, ja jopa pihlajapuu oli onnellinen. Tuohon aikaan pihlajan marjat olivat erittäin suloisia ja makeita, eivätkä karvaita. Minun oma isoisäni kertoi että kun hänen isoisänsä oli nuori niin pihlajan sanottiin voivan jopa parantaa mitä vain. Oli totta tai ei niin kuitenkin pihlaja ei ollut todellakaan sama apea puu kuin se nykyisin on.


  Kaikki kuninkaan valtakunnassa elivät onnellisina kunnes vallan kaappasi ilkeä korppi ja koska kukaan ei halunnut pistää vastaan korppi omi koko maan ja väitti kaikille olevansa parempi kuin alkuperäinen keisari, ja korppi kehotti ihmisiä nauttimaan maallisista asioista ja antamaan himoille vallan sillä hänen mukaansa me kaikki olimme luodut vain toteuttaaksemme omat himomme. Millään mitä keisari oli opettanut siitä että olemme kaikki saman arvoisia ja meidän tulisi välittää toisistamme ei ollut väliä. Päinvastoin korpin  mielestä kaikki se oli pahasta. Myöskään kukaan ei saanut rakastaa toista. Rakkaushan oli kuolemaan tuomioon riittävä rikos ja kamala asia. Kaikki irstaus sen sijaan oli hyvä ja ihannoitava asia korpin mielestä.


Tämä kaikki sai pihlajapuun hyvin surulliseksi. Pihlaja itse oli vielä uskollinen keisarille.  Sitä harmitti suuresti kuin kukaan ei uskaltanut panna vastaan korpille, ja mitä pihlaja itse olisi voinut tehdä? Sehän oli vain puu. Tämä kaikki aiheutti pihlajalle päänsärkyä, ja hapatti sen mieltä.  Se lähetti keisarille sanan –kukaan  ei tiedä kuinka se sen teki- mutta kuitenkin lähetti sanansa että keisari auttaisi sitä. Keisari oli myös surullinen. Hän kuitenkin lupasi auttaa ja palauttaa rauhan ja rakkauden maahan mutta siitä pihlajan olisi maksettava kallis hinta. Ei siksi että keisari olisi paha vaan siksi että pahuus joka oli tullut apeuden mukana koversi jo pihlajaa ja ikään kuin söi sen sielua elävältä. Sen kauniit marjat olivat jo alkaneet hapantua.


Ja koska moni muukin oli alkanut kaipailla keisaria tämä vihdoin palasi ja  otti asemansa takaisin. Korppi ja kaikki sen kannattajat lähtivät yksimielisesti pois maasta koska he eivät tahtoneet katsoa keisaria silmiin, koska he heidän sydämiinsä ei enää mahtunut rakkaus koska pahuus oli jo syönyt heidän sielunsa kuten pahuus oli aikaisemmin syönyt korpin sielun. Pihalajapuu ei koskaan parantunut surustaan, ja kaikesta siitä mitä se oli joutunut näkemään ja siksi vielä tänä päivänäkin pihlajat ovat happamia, ja apeita puita. Tämä tarina on totisinta totta ja kuulin sen isoisältäni joka oli kuullut sen hänen isoisältään.